tiistai, 14. tammikuu 2020

Nimeän varjoni


Pimeys hymyilee minulle kaikissa väleissä
ja kulkee mukanani joka hetki. 

Sen tottunut kantaja olen:
kohteliaana kumarran sille kolmasti. 

Tunnen sen läsnäolon valoni takana 
jonka tumma kosketus ihollani armahtaa.

Iltaisin nimeän varjoni ja nukahdan
uneen kolkkoon,
unettomaan.

tiistai, 14. tammikuu 2020

Minun sanaluuni

Luista luettuina tulevat päivät, nuo kultaisen huomisen saapuvat haamut,
saavat mystisen harson ylleen uusista toiveista
ja uudelleen ohimennen eilisen kuolonkorinan peittää
uuden aamun syntymän itku;
 

Kuinka kaunis lapsi elämä todella onkaan!
 

Minulla on kerrankin vapaus kirjoittaa
tyhjästä mielestä, raa'asta halusta. 
Muistoni vapautuvat pimeän otteista
tajuntani valaistuessa sielutripillä.
Kirjoitan keisarini ylle uudet vaatteet - 
kudon valtakunnakseen uuden verkon.
 

Silkistä ja sametista lausun pienen loitsun, 
josta prinssini on helppo lumoutua.


Kuin yhteisenä sopimuksena mielen ja elon
ajatusten sormet hyväilevät mielihyvän ihoa
ja ikkunan takana sade


rakastelee

maata. 

Kevät valtaa pian maan ja jättää taakseen tämän ikuisen syksyn
eikä vaieten vain kesää varro - 
luutarhassa korppi unohtaa kallon
ja rakentaa kodin lehteinvihreään. 
 
Korteista katsottuna mikään ei ole muuttunut:
yhä ihmiset kartoittavat avaruutta, kirjoittavat runoja, 
lukevat luista. 
 
Minä maalaan sielustani karmiininpunaisen
ja nostan sen taivaalle auringon palvottavaksi

keskiviikko, 8. tammikuu 2020

Hiljaiset sanat

Tummissa saleissa kuuluvat hiljaisuuden äänet
jotka kantautuvat tajuntaan, kuin haamujen huudot. 

 

Maailma kantaa yllään lopullisuuttaan/
sen sydän on kadonnut armollisuuteensa.-
pysähtyneessä tilassa onnetonta aikaansa polkevat
kohtalon sammuneet, ruostuneet rattaat.
Ne nostavat korkealle - kiroavat ja palvovat - 
oikeaa ja väärää, kuin porttoa ja neitsyttä.
Vahtivat maailmaa isännälleen ja rengilleen, 
joka hänkin on jo juonut myrkyn maljasta. 

Muinaisista ajoista nykypäivään,
aikojen alusta niiden kosmiseen loppuun,
maailma on kantanut yllään surujen kirjaa
ja ollut kaikkien ilojen alku.
 
Tummissa halleissaan kaikuvat hiljaiset huudot
ovat kuin menneiden jumalien haamukuvia. 

Ja niiden äänet siunaavat äiti Gaian,
pyhän äiti maan. 


Meidän ainoan tiemme Eedeniin.
 
Joka on. 

sunnuntai, 5. tammikuu 2020

Kunnes erämaiden taiat lakkaavat kiinnostamasta minua

 

Tuuleksi laulan sieluni taivaisiiin;

ehtootähden ja päivänkehrän huomaan.

Aaltoni rantaan, mahdit Ahdin armaat

- ääneni lumeksi vuorien rinteille.

Sanani loitsin,

tieten ja taitaen noidun

uuden tempon eloni rytmeille.

Näille säkeille neulon alkusoinnun

ja vihoviimeisimmän sävelen.

 

Metsät palvon, järvet ja meret ja maat;

minulle luonnossa henkinen kuiskaa.

Käyvät pyhinä vuodenajat tämän pohjoisen

maani kotoisan ja armaan.

Tutustun uuden maailman shamanismiin 

ja sanan "runo" alkupoluille olen palaava.

Kierrän peilin molemmat puolet/

kohtaloni tiet olen katsova

ja sinun luoksesi kerran olen saapuva.

 

***

 

Kunnes hiipuvat pois kaaoksen päivät

sinä olet sydämessäni, kuin maailman alku.

 

Kunnes erämaiden taiat lakkaavat kiinnostamasta minua.

 

Minä uskon.

 

 

 

perjantai, 3. tammikuu 2020

Sydänyöt



Yö oli ääriänsä täynnä ääniä, ehkä hieman liikaakin kuulon kuulla
ja ympärilläni värejä, toiset kulkivat vierelläni,
toiset koristivat taivaan.

Sydämessäni karnevaali; kuvittele shamanistiset rummut
yhdistettynä ikiyön palvontaan.

Ympärilläni ilo, kuin tivolissa konsanaan -
ja autuas onni -


saatoin aistia sen pisaroivan.

 

Taas tänä yönä sudet ulvovat ulkona kuutaan -
kuinka ajaton sen kylmyys onkaan, kuin taivas tähtineen.
Ikuisuus lepää tuntureissa; ympärillä käy näkyvä
pieni maailma ja näkymätön maa täynnä magiaa.

Hiljaa puhalsi puhuri,
sammutti erätulen hiljaa.

 
(Vain hämärä jäi.)
  • Blogikuva