Ylösalaiset kasvot yhtä hymyä
HÄN/eilinen kävelee meitä vastaan
kaatosateessa.

Tämän kaupungin ruosteiset kadut valuvat takaisin Babyloniaan
ja me kuolemme kaikki valehdellen.

Nauraen piirrämme
taivaille siivet,
sillä me olimme valhetta,
muinaisten unelmaa.

Vaihe I.

Uniaika ei ole kuvittelemassa
huomista enää -
taiteilijat pakkaavat luunsa
ja jättävät maan.

Kosmokseen palaavat -
takaisin siihen kaipuuseen,
mitä oli kerran olla tässä:

Luoda eloon ja polttaa pois.

Niin kaunis tuli paloi,
hehkui hiillos.

Minä olen etsinyt sinua, etsinyt
katseista, ilmasta, tulesta, sydämistä
löytämättä jäljeäkään todellisuudesta,
jossa kerran kadotin sinut.
Sinä saavut yösi kautta uniini
surullisen suloisiin,
joista hätkähtäen heräävä olen
tarkoitustani vailla.
Hukkasin lempesi, hehkusi, loimusi
eksyessäni tähän elämän virtaan,
joka käänteisenä onkin kuoleman maa:

Ilma, jota kerran hengitimme
on nyt hukuttava minut.

Elämäni värit katoavat -
voimat, jotka maalaavat taivaat
ovat nyt puhdas,
pikimusta yö.

Tätäkö on elävänä kuolla?

Olla sieluaan vailla.

Sydän palava,
vain pelkkä ruumis ja tunteeni minussa
kaipuutaan huutavat
aaveet.

Meren silmät, näetkö,
kuinka hän katselee sinua.
Sinulla on sydämessäsi kadotus,
johon kaipaamme upota
ja kerääntyä rannoille
aaltojesi lailla.

Aaltojesi lailla
vertasi palvoa.

Kohtalo on kirkas kuvajainen,
kosketa minua.
Tee minusta ikireliikki
koralliriuttojesi huomaan.

Kaipaan pintasi alle
ja maan varjoa vaille
haluan paeta -
sukeltaa tyyneyteen
katseesi taa.