Puhtoiset pyykit

parvekkeella - edellisyön vieraan jättämä sikari.

Sydän teräskiveä, mutta tyydytetty:

Mielikuvituskin valmiina loikkaamaan.

Aggrotechia ja absinttia jäillä,

vaikka tilasinkin kahvilasta

vaniljalattea.

Valkoiset pillerit tarjoittimen päällä -

menolippu ihmemaahan varmistui

alastomuuden auvoin.

Valkoisia kaneja virtaa

edestakaisin vilkkailla kaduilla

ja irvikissan neuvot klassisesti

pysäyttävät ajan -

tunnen ajattomuuden.

Maailma palaa - kosmos putoilee ylleni,

vaikka minäkin olen vain matkustaja.

Hulluksi väitetään:

Ettäkö tässä selväjärkisten maailmassa

täysin viattomana säilyisin?

Huhupuheita.

Rakkaus taas on päivänselvä tosiasia

jo jollekulle muulle,

neuvoisin käyntiä Aliisan kodissa:

Siellä ovet ovat pieniä,

magia kukoistaa

ja vielä parhaassa (pahimmassa?) tapauksessa

saa(ttaa) menettää päänsäkin

aivan täysin.

Kannan mieleni sinun kainalosi poukamaan/
ja rintani painan kiinni toisen rinnan luita -
kuulen sydänten sykkeiden kanavaa
ja varma olen - täällä ei ole muita.

Kuin kaksi yhdessä sykkivää pulssia
vannoen palvovansa Venus Ishtaria
ja kunnioittamassa Inannaa,
uhrialttarillaan.

Veresi on katoavaa luonnonvaraa
ja tänä yönä olen kohtalosi papitar:

Kuolla pois iättömien tähtien alla,
siinä on jotakin koskettavaa -
peräti poeettista.
 

Katastrofin aallon partaalla
disturbian tunne muuttuu aidoksi armoksi
autuaan kohdatessa valon enkelit/
jäävät syntisimmät palamaan.

Liekithän polttavimpia ovat nykyisin,
kun on luonnonkin lankeamus niin aitoa.

Kuten tuolloin muinoin aikoinaan,
paloivat pahat sanat.

Ja hyvät jäivät kärsimään
vääristä herroistaan.

 

Tuhat Ave Mariaa ja paria coctailia myöhemmin
tapaan miehen, joka piirsi
kosmisuuksia, kuin Jumala.

Hän kuiskaa korvaani saatanan
ja satakuusitoista muuta pirua,
jotka jo kulkevat maan päällä,
kuin airueet.

Ja rakastavaisia leikkivät -kuin joutsenparit -
leviatan merten tulisten
ja benemoth maan.

Kansojen tahtoa muokkaavat valheet
ovat aina sovelias illuusio
lampaille/
kukille ketojen.

Vahvasti anestesoitu sydämeni
on ollut kadotuksien kaltainen
itseydelleni tuntemato olento,
mahdollisesti E.T.
Ja elämä syö minuuttani, hitaasti nai
sieluani sen pohjattomaan loppuun
kuun paistaessa, kierosti paljastaen
kolmannentoista tunnin,
joka kerran sieluni oli.

Ja vuodan sinulle, vuodan sinulle.
Palan sinussa, kuin vangittu jumalatar
olisi yksin jätetty tyhjiöön -
valtakunnastaan erossa.

Kerran kun kihlasit sen rakkauden:
Uskostani, synneistäni puuttuvan valon.

Tätä kaikkea minä nyt olen:

Kirkuva kaaokseni,
vain valokuva.

Infektio sydämeni tunteellisissa huoneissa
saa tarrautumaan vaaleanpunaisiin valheisiin.
Myrkytys veressä leviää ja sairauttani kannan
korkekorkoisin bootsein.
 

Lopputulos on lethal ja rukoilenkin öisin
enkeleitäni lankeamaan,
koska vuoteessani on kylmä -
vaikka verhoudunkin valkoiseen,
niin luokseni ei tule
edes mystistä vierasta.

Ei muuta, kuin kuolema.

Luissani kylpee uuden elämän alku:
tämä kirottu bakteeri
käy lihani kautta naimisiin.
 

Infektio sydämeni pimeällä puolella,
puhkoo sielun, syö ruumiini
ja jättää jälkeensä
viehkoja valheita.

Ne seuraavat valkoista kaniaan
myöhäiseen yönpimeään
maistaen makeaa.