Kamala, kuinka vuodet ovat jo turmelleet minut,
tyhjäksi kuoreksi kasvaneen sielun -
avaa mana jo majapaikasi valmiiksi,
koska elämä on ollut aina yhtä taiteilua
tuonen ja todellisuuden rajamailla
eikä yksinäinen sielu jaksa painoaan kantaa;
minun tomumajani on rakennettu valmiiksi heikoksi/
elo kiusannut henkeni ennenaikaiseen hautaan.
Tuulessa heiluen keinuu pyhä jumalten keinu -
alati huhuilee armoton kaiho;
tuosta puustako olisi tuleva kotini,
mikäli vain jaksaisin sille koristautua?
Hiljaisuus, tuo viimeisten sielujen satama,
luontoani vihaan - vaan miksi vaivautua?
Voisin luetella ääneen kaikki ne viat, joita ne näkevät minussa,
kaikki viimeisimmän säkeistöni sävelet.

Armo, jos sinä olet -
nyt on maailmani musta.

Eloni kuin itkuvirsi ja pikisynkkä taival.

Haalisitko suojaasi; pyytäissäin viimeisellä suudelmalla vielä
voisit päiviin huolettomiin, kuin uneen tuudittaa.