Sinä olet se syntisin auringonnousu, jota olen nähnyt -
syvin pimeys minun mustan hämärän.
Tämän lumotun päiväni kirkkain tähti,
joka ei kuitenkaan ole aurinko.

Satujeni ajaton toteenkirjoittaja sekä aina niiden muusa - 
luotettu haamukirjailija huoneissani salojen -
salaisuudetkin tietäisivät totuuden
silti hymyssähuulin tielläni arpien käyn.

Sillä sinussa on sisällä kaikki tämä kaikkeus - tämä koko iätön kuva, 
jonka olet eteeni taiteillut - olithan sinä minun runouteni
jonka valkeana enkelinä käyt
vaan sinun demoninen puolesi on omistanut minut
ja luonut luonnottoman
pirunkuvan minusta, jota tunnistaa eivät voisi
edes avut avuttomat
tai nimet nimeättömät.

Laulelen pimeydessä kunnellen yksinäisyyden kaikujani
kun täällä kerran sinä et vierelläni asusta;
sopivan sameissa vesistöissä elän - uudelleenkasvan,
jotta minua et kerran samaksi tunnistaisi.

Pidä minut kauniissa naruissa, ruoki, rakasta hyvin.

Koristele minut silkein ja pitsein.


Minä lupasin itselleni olla posliininukke hauras
ja kerran rikkoa sinut 
pala palalta.