Vaaleanpunainen kellomekko huojuu tuulessa
ja silmänsä ovat huumeiden pelien uhri.
Piirteensä vääristyneet, kuin painajaisissa,
aikuisen naisen, lapsen, joka ennen oli enkeli.
Yhä koettaa suoristaa kutrejansa
ajan, elämän ja veden tahrimia,
aivan kuin suoristaisi virheitä ihollaan
tai rakkauttaan sinuun
kuluttaisi pois.
 
Valkoista posliinia tee-astiastossa,
pöydällään sievää, kiehtovaa, valkoista nauhaa.
Kai rauhaa sielulleen suopi tuo näkymä,
joka on jotain muuta,
kuin kasa pillereitä,
rusetteja,
pitsiä,
ruusuja.
 
Oli tyhjä jo maailma
eikä ollut yksin ajasta kiinni
että ulkona oli jo myöhä.
Enää ei kerkiäisi piiloon peilin taakse,
ei ehtisi pukea jalkoihinsa
edellisvuosien viattomuutta,
ei puhtain mielin kulkea.
 
Kun oli lääkkeet ja letkut,
osastot ja unelmat,
haavat ja haaveet
ja valkoinen kani
pomppimassa paikasta toiseen -
osoittamassa kellostaan aikaa,
joka koskaan ei palaa.