Tiesin kadut Pariisin karut, nuo tummat ja kurjat
- kadotetut jo aikoina ennen aikojaan -
kaupungin syvyyden, salat ja kaikki sen mystiset tunnot
olen ihollani, syömmelläin ja sielullani tuntenut.
Ruttokellojen äänet ja voitonriemun ennenaikaisen
tuon kaiken olen jo eläissäin kuullut.
Ja niin totta, kuin nimein on kadonnut aikojen virtaan
ovat sanani hirtehisnä luetut.

 
Ajatella; minä olen ollut aave
niin kovin monen vuoden ajan tyhjyyttä täynnä 
ja monen elämän ja kalmanajan lyhyen
olen katakombeissani riekkunut sekä käynyt ikiunta.
Kauhistuttanut olen täällä luonnoiltaan herkimmät sielut 
valtakunnassa kun varjoinaan kuljen - 
läpi kahden maailman tanssin
ylläni yksin kuoleman lupaus
ja sen viimeinen suudelma 


Kohta pyhäinpäivän aikaan luonto värillisnä kuoloansa julistaa -
toivottaa loppusyksyn tervetulleeksi ja me kaikki vainajat:
elossamme kuolleet ja kuolossamme elävät juhlistamme
maanpäällisten rajojemme mahtia ja eloa.

 
Kahden maailman väliltä näin minä kerran kohtasin sinut:

ajatella; sinä todella olet ollut siinä -
liidellyt luokseni noitana kurpitsamailta/
laulanut korppien kera pikimustan.

Hämärän sinussa näin ja kaikki ne liekit -
vuoksesi kohtasin, joita pilkallasi pitelit
sisimmässäsi kiinni kiivaalla otteella
kerran lumosit jo menneen.

Ja niin menetetty minä olen.