Päivänä, jona huomaan "olen mennyt naimisiin suruni kanssa"

sinulle, luotetuimmalle säkeelleni sen kerron
 

kuinka hän on minun suruni, läheisin rakkaani, arvaamaton/

ikuisten huntujensa alla, kaunokainen kaino.
 

Minä uskollisena sydämeni pitäjälle - 
arpieni kantajalle ja viisaalle totuudelleni valmis
kerron rakastavat sanani ja vannon valkean valani
pyhän alttarin edessä
ollen uskollisen naivi.

Ja kun hän kuiskaa, alta huntujensa ikuisuuden/taitaen merkitsee minut
tunnen petollisen sydämeni jälleen minut kavaltavan.
Kuulen sen kehräävän surulle toisin kuin kellekään toiselle
ja kuulen väärien laivojen jättävän satamat.

Joten ole sinä viisaampana, vahvana ja voimakkaana tukenani
se valo, joka nostaa minut takaisin pintaan/morsiameni luo,
koska kauneimpani on se pimeys, joka minut pitää,
joka minua on, josta itse alan,
jolle elän.