Ne kerran kauan sitten varoittivat
rakastumasta teräviin
todellisuuksien palasiin,
jotka ne kerran rikottuina kulkevat
päällä armottoman maan
iäisyyttään siihen sylkien  -
kai tuhosta kasvaa valtaa
joka uinuu inhossaan
ja tarujaan kertoo,
alati kuuleville korville armaan.

Kuin kukat kuolevat
galaksit kukkivat
täynnänsä mennyttä roskaa.
Varisten, korppien säälimättä nokkiessa maan aorttaa sysi-, pikimustaa.
Peikot nousevat ylös hautojensa takaa
ja tanssivat aaveet, kun tuhatjalkaa
kun hauras haaveensa avaa
ja sydämensä hautaa -
ja voi sitä maaparkaa:

Se rakastuu - ajatella sitä,
että kuin julmiten voi toista kohdella.

Näin oma harha toiseuteen varmasti tarttunee.

Sitä saa luulla olevansa herra.

Mikä harhasta alkoi se harhaksi jää
kun ne kerran kauan sitten varoittivat -
se kipeää tekee, kun kunnon haavan saa
ja vereksi vuotaa sankollisen verran.