Yön ikuinen tyhjyys synnyttää uuden aamunkoiton.
Maailma täyttyy valosta varjoineen.
Laineet kantavat rantaan kaukomaiden salaisuudet
ja ilmassa on jo ripaus kesän tuoksua.
Kuu kiurusta kesään, sanotaan
ja jossain tuuli kantaa jo pääskysiään.
Kuvitella, millaista olisikaan lentää
vakaana, kuin lauta
ja kevyenä, kuin höyhen.

Kaikki mikä kerran loppui,
syntyy nyt loistoonsa uudelleen.
Puut herättelevät eloon lehtiensä nuppuja
ja aurinko kiirehtii valtaamaan taivaan
loistaen sen kannella
kirkkain sätein ja sävelin.
Meret avaavat sylinsä myös kulkijoille,
joilla ei ole valtaa hengittää pinnan alla.

Maailman syleilyssä jatkuu loputon kiertokulun tanssi 
vaikkakaan aika ei ole meille ikuinen.

Viimeiseen suudelmaan siis 
(hyväillen helli).

Viimeiseen sykkeeseen
(rakasta).