Kuin lumi olen kulkenut elämäni läpi.
Kuin haamuna olen nähnyt aikojen kuvat.
 
Mykkänä ja hiljaa.
 
Valkoisena.
 
Tietämättä, huomaamatta elämän värejä -
niitä kaikkia tunteita tuntematta
joita niiden kirjo itsessäni sai aikaan.
 
Ne surut joita olen tuntenut
ovat menneitä suruja.
Ja menneet vuodet, unohdetut,
vain taakse jäänyttä elämää.
Osana menneisyyttäni
kaikki menetykset ja vastoinkäymiset
toimivat vain osana sitä kokonaisuutta,
joka teki minusta täyden.
 
Ja kerran kovin sitä kummana pidin, kun huomasin
etten enää kaivannutkaan kotiin takaisin.
En niille tyhjille, sieluttomille riveille.
En siihen valkoiseen, iättömään yöhön.
 
Kun nähtyäni kaikki kadonneet värit
muuttui elämäni.
 
Syntyivät värit.
 
Kirkkaammiksi.