Siivin valkoisin vahvoin luonain vieraili armoni -
hiljaa piilossa, kuin kissapeto, haaveeni hiipi -
sydänalaa riipi, jo ehtiä epäilin
josko yhä unta näin
vielä unessain.

Kas, kun suljetuin silmin maailmassain
siteet itse olen haavoilleni sitonut -
eivät kosket hämärän enää vuoda
kuin tahdostain halutessain
eikä veri ole vapaata valuuttaa.

Arvet ajan, jos kutsuisin niitä lapsikseni,
saattaisi saada kolkon kuva mielestäni.
Vaan kasvattamana ajan olen oppinut
jokaisen viillon, entiset virheeni:
ne nyt kruunuinani kulkevat
ihon alla.

Eikä sitä alistaa muille, ei särkeä voi,
mik' ei ehjä ollut alun alkaenkaan.

Sokeat ratsastajat kulkevat usein kultaisimpia teitä.

Toiset eivät palvele heitä:
näkönsä valitsevat.