Viillän tietoisuuden halki, uin läpi todellisuuden unimaan,
jotta kävisi nukkumaan houreeni - tuo rakkaudestaan sairas.
Aina valmiina alkamaan uudelleen kaikkeuden läpi käypi kaikkeus
vaan sen kaikki piirteet maalaan uudelleen - sotken sydämeni piiloon.
Pellenaamarissa vainoan omat haaveeni, ne korjaan
ja haaverini nauran vain virheiksi iholle.
Tatuoisinko joskus haavojen päälle kaikkeni
ja armaani nukkumaanko peittelesin,
alas sydämeni hautaan.
Kipeä, ei sairas piiloutuu mieleni kaappeihin
ja hiljalleen katselee luonnon naimaleikkejä, tuo kipeä.
Elinkö mielessäsi koskaan
vai olitko vain kuin kasvoni
naurustaan ivalliset -
puhdasta valuuttaahan
yksin olen aina.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.