Viillän tietoisuuden halki, uin läpi todellisuuden unimaan,

jotta kävisi nukkumaan houreeni - tuo rakkaudestaan sairas.

Aina valmiina alkamaan uudelleen kaikkeuden läpi käypi kaikkeus

vaan sen kaikki piirteet maalaan uudelleen - sotken sydämeni piiloon.

Pellenaamarissa vainoan omat haaveeni, ne korjaan

ja haaverini nauran vain virheiksi iholle.

Tatuoisinko joskus haavojen päälle kaikkeni

ja armaani nukkumaanko peittelesin,

alas sydämeni hautaan.

 

Kipeä, ei sairas piiloutuu mieleni kaappeihin

ja hiljalleen katselee luonnon naimaleikkejä, tuo kipeä.

 

Elinkö mielessäsi koskaan

vai olitko vain kuin kasvoni

naurustaan ivalliset -

puhdasta valuuttaahan

yksin olen aina.