Kerran kun koittaa kuolo, on lupaus maalta hauta/
valitessa tulen - puhdistavat liekit sen
ja kuoriaiset rakastelevat ruumiissani/
tuulen sekaan kapuan haihtuen. 
Sydämeni pimeys synkkä muistoksi vain jää
kun on kerran päättyvä matkaa tää. 
 
Voinko silloin kysyä, miksi en lapsuuttani muista? 
 
Miksi surun tunnit kansoittivat elämän? 

Kivun ikinauru, sillä ei ole selviä päiviä. 

Se seuraa houreitaan ihmemaahan, 
kunnes hulluus täyttää pään. 

Hyvin monet ovat vääriä, hyvin häävejä
vierelle jäämään,
saati keskenkaiken jättämään. 

Ja katsellessani tätä onnetonta lasta, 
joka silmiini tuijottaa. 
Ei sitä tietää saa, mikä johtaa rajan taa.
Ja silti tahtoisin vain armahtaa. 
 
Rikon peilejä. 
Revin vääriä sydämiä palasiksi. 

Kirjoitan paperille Carpe Noctem. 

Ja lopulta yön palasia pelloilla poimivat
ne surusilmäisimmät onnen lapset,
jotka sumuisine katseineen lakoavat
kun elämä niittää/
kantaa pimeä.