Synkmetsän katveessa aurinko nauraa
niiden tuhansien neulasten ja oksistojen lävitse,
jotka kurottelevat taivasta,
kuin ballerinoina tanssivat
keijukaiset usvassa ja sumussa. 
Kanteleet soittavat voittolaulujaan
ja lapsenkasvoiset menninkäiset
leikkivät luonnonleikkejään ikivihreässä.
 
Kuutar ja päivätär valvovat hiljan
kullan hehkumista, muuntumista hopeaan. 

Tapion konnuilla, Mielikin mailla - 
poluilla hiiden hirven ja pyhän uhripaikan
kodiksensa kertoivat, koristelivat kansat
vanhat tarustot eloon uuteen uskoonsa. 
Säilyivät säihkehinä runonlausujien taidot
ja myöhemmin uusiksi kerrotut
kansaintarut meidän Kalevalan 
kansalliseepoksen kultaisen.
 
Kuuluvat sanomat metsäiset, merelliset kansan
joita iki-unhoittaa ei voi, ei tursolle tarjoilla. 

Vielä satoja vuosia säilyköön tästä 
vanhan kansan sanoma,
maamme kantama.