"Ulvon sinun kuutasi hiljaa
vaikka sinä olet jo toista maata -
toisten veristä sinä nautit,
toisten maista sinä makaat.
Toisten tähdistöistä sinä katsot,
kartastoissasi toisten lupaukset
saa joku toinen silittää hiuksesi -
kuulla niiden huokaukset kämmeniään vasten.
 
Vaan voinhan minä vielä ihailla sinua,
ylistää kauneuttasi salaisesti,
mitään kenellekään koskaan kertomatta,
sillä sattumalta synnyin lampaaksi."
 
 
 
Sudelle kerran minä sieluni annoin
ruhoni raskaasti eteensä kannoin
kertomukseni korvilleen kerroin,
suullensa kauniille suukkoni painoin.
Ihostaan silitin silkinsuoran,
kehostaan sieviä satuja sanelin,
tuoksunsa vangitsin mystiseen astiaan,
äänensä huomisten varalle nauhoitin.
 
Painoin sementtiin hänen jälkensä,
jotta vielä tulevina päivinä muistaisin,
miltä tuntui tutkia tundrat hänen sielussaan
ja aistia
kaikki tummien metsien jäljet hänen mielessään.
Miltä tuntui ulvoa kanssaan kuuta,
ylistää taivasta, palvoa vesiä.
Olla kadotettu ja löydetty
yhtaikaa
mielessä pedon.
 
Ja siunatun.
 
 
 
"Vielä näen itseni edessäsi,
alttarina, uhrina, lahjana, papittarena.
Vielä koen katseesi villin
niin kesynä kohdistettuna itseeni.
Yhä kuulen metsien laulavan
aina siellä, missä me rakastimme.
Vielä tunnen sielusi soinnun
vierelläni sykkeenä, lämpimänä.
 
Vielä hiljaa ulvon taivasta,
jossa hopeana hohtavat sinun tähtesi
ja josta kuutamosi säteet hivelevät 
sieluni ihoa,
rakkauteni hipiää."