Tuhat kuuta sitten
vai oliko niitä kuita silloin tuhat ja yksi
minä suutelin viimeksi huuliasi;
kerroin rakas, nyt sinun kuuluu lentää
ja minä nostatin sinun perääsi tuulen,
joka kantoi ylitse merten ja yli aavikon
ja minä toivoin sinun lentävän vaikka kuuhun
ja minä itkin.


Minä itkin.


Sademetsissä on rajallinen määrä vesiputouksia
ja kasveja niin paljon, ettei kukaan ehdi laskea
mutta niissä laskeutuvat kaikki maailman kyyneleet
miettiessäni, uneksiessani sinua.
Ja olen aina avoinna uusille säkeille runouden,
jotka sillöintällöin kukkivat sanoina minussa
luoden vähän väriä tähän kuluneeseen aavikkoon
jonka itselleni loin, joksi hiljan kasvoin.

Ollessani väsynyt kaipaan kasteista sadetta/
toivon, loisipa minut autuaaksi elämä
tai sitten polttaisipa lopulta tämä kirottu aavikko
minut viimein tulisempaan romanssiin, kuin unissa.

Mitä tahansa muuta kaipaan
kuin elää tyynen ja myrskyn välissä.

Elää ajassa tuhat kuuta sitten.

Vai oliko niitä sittenkin aina vain yksi?