Minä uskoin kerran kovin
ja uskon yhä vielä hyvin,
että ollessamme hetkellisesti hukassa,
oli se hetki sitten tunteja, vuorokausia tai vuosia,
voimme halutessamme kurottaa kätemme kohti taivasta
ja nähdä kaikki taivaiden valot.
 
Kaikkien taivaiden tähdet,
niiden kuviot, kierteet ja kertomukset.
Ikuisuuden ajan ja ajan kulun,
kosmisen kohtalon kosketuksen.
 
Niihin me uskoimme pyhästi, käsi kädessä.
 
Pieninä kosmonautteina.
 
Sinä ja minä.
 
 
***
 
Pimeä huone niin valoton.
Sitä synkempi on luonto lasin takana.
Tummat kuuset ikkunasi ulkopuolella
kuiskimassa mennyttä, kourimassa ilmaa.
Varjot kertomassa planeettojen jo kadonneen,
sinä tarraat kiinni karttapalloon ja kuviin Jupiterista
koska et halua uskosi edesmenoa
etkä saata unohtaa lapsuutesi ystävää.
 
Huudat sielun pimeään.
 
(Niin rypistyvät vuodet.)
 
Hämärä tuntuu yksinäiseltä.
 
(Ovat sankarit satujen jo menneet.)
 
Ne eivät halua sinun näkevän.
Sinä et niitä halua kohdata
eivätkä ne halua nähdä sinun itkevän.
 
Pidät kartoistasi kiinni ja haluat uskoa.
 
***
 
Minä muistan lapsuutemme tähtisädeleikit.
 
Muistan Uranuksen tuoksun ja Neptunuksen kulkusuunnan.
 
Muistan valon, joka tuolloin paistoi silmistäsi.
 
 
Sinä olet kadottanut planeettasi kartoilta.