Hän oli hukkunut varjoihinsa kaiken tämän aikaa

kun he häneltä kysyivät, kuinka he voisivat hengittää.

Kuinka he voisivat kokea hämärän läheltä

koska pimeys, se oli kovin kaunis

.

Hän oli kysellyt taas monilta tahoilta kuinka

hän vielä lakkaisi olemasta hukkunut nukke,

vaan meri, se elämääkin suurempi voima

hänet tiukasti piti pihtiotteessaan.

 

Niin kovin helposti vettyvä on kankainen sydän.

On aalloissa sykkivä pulssi muovisen ihon.

Kaipuu rannalle aalloista ääntänsä kantaa,

jotta ei  kukaan olisi kuin nukke hukkuva.

 

Haaveissaan rannoille kapuaa,

peläten pitämänsä maan tuon hyljeksyvän

olentoa orpoa, josta ei koskaan ole

pahemmin saneltu.

 

Nytkin öisin aina haaveissaan

kulkeepi hän päällä maan -

istahtaa kera kuninkaitten pöytään

tuo nukke hukkuva.