Hän oli hukkunut varjoihinsa kaiken tämän aikaa
kun he häneltä kysyivät, kuinka he voisivat hengittää.
Kuinka he voisivat kokea hämärän läheltä
koska pimeys, se oli kovin kaunis
.
Hän oli kysellyt taas monilta tahoilta kuinka
hän vielä lakkaisi olemasta hukkunut nukke,
vaan meri, se elämääkin suurempi voima
hänet tiukasti piti pihtiotteessaan.
Niin kovin helposti vettyvä on kankainen sydän.
On aalloissa sykkivä pulssi muovisen ihon.
Kaipuu rannalle aalloista ääntänsä kantaa,
jotta ei kukaan olisi kuin nukke hukkuva.
Haaveissaan rannoille kapuaa,
peläten pitämänsä maan tuon hyljeksyvän
olentoa orpoa, josta ei koskaan ole
pahemmin saneltu.
Nytkin öisin aina haaveissaan
kulkeepi hän päällä maan -
istahtaa kera kuninkaitten pöytään
tuo nukke hukkuva.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.