Syksyn juuret porautuvat maan sydämeen

ja kaivavat tiensä alkunsa sisään

kuolettaen luonnon, joka kauniisti kukki

jättäen jälkeensä vain ruumiita.

 

Hentoja, sorjia korsia katkoo

kuoleman lailla syksyn iätön häpeä,

jonka se pimeyteen, kylmyyteen, kohmeeseen kätkee

ja raivaa tieltään viimeisenkin valon.

 

Ei liene toivoa täällä, kun taas laskeutuu ruska

ellei pimeyteen kasva menninkäisten lailla.

Hämärä laulujaan laulelee oksilla linnuttomilla:

se siihen tottunut on, ei ikävöi

hehkua keväistä.