Syksyn juuret porautuvat maan sydämeen
ja kaivavat tiensä alkunsa sisään
kuolettaen luonnon, joka kauniisti kukki
jättäen jälkeensä vain ruumiita.
Hentoja, sorjia korsia katkoo
kuoleman lailla syksyn iätön häpeä,
jonka se pimeyteen, kylmyyteen, kohmeeseen kätkee
ja raivaa tieltään viimeisenkin valon.
Ei liene toivoa täällä, kun taas laskeutuu ruska
ellei pimeyteen kasva menninkäisten lailla.
Hämärä laulujaan laulelee oksilla linnuttomilla:
se siihen tottunut on, ei ikävöi
hehkua keväistä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.