Kuvitella, millainen kipu kasvaa
orvokissa sen kuollessa
kun muinaisyksyn sateet, voimat ja muistot valtaavat petetyn maan. 

Kuvitella sadepisaran synnyintapa/kuolinhetki kaikissa sen lyhyissä sekunneissa
ja sen jälkeen haaveilla hyvää, pyhää karmaa:

Jotta aurinko paistaa taas. 

Luutalo - juuri se/sitä minä olen,
tuntematta tavallaan mitään.

Sydäntäni särkee, rintaani ahdistaa
kenties siihen on kasvanut katkera kasvain?

Kehikko ylläni - ihmisarvoni -
on kai siihen ripusteltu verisin paloin. 

Sitten ne mukamas ihmettelevät
missä kummassa voisi piilotella
erään kuolleen tytön hymy.