Toisinaan mietin millainen valo onkaan niillä kaloilla merten,
jotka iättömissä syvyyksissään vaieti uivat.

Voisko valo tuhkaks ja tomuks muuttaa pimeyden, tuon iki-sokean, 
joka itseyttään palvoo ain kaihoten verta?

On kai pulssini hiljainen - vaan vielä kerran se eli.
Aatoksistaan tyhjänä käy mielein, kuin tuo kadonnut meri.

Mistä lie näin satusi kerrot,
unholain palapeli?


Vuoksesi kotiain koristaa vain kurja.
 

***

Sulhonsurma, 
morsioin sorja - ole ethän loven orja:
taian alla ei parane olla
kun kohtaloista täysin päätetään.
Valkoiset pitsit, sukujen vitsit - 
täällä sinut kääreisiiin kääritään -
miksi niistä pois päästä; kas jutellaan säästä, 
luodaan neito tuulipäästä.

Portviini, tarpeeksi fiini
lie juoma uuden elämän.
 
"Toisinaan ajattelen delfiinejä, kuinka ne ovat täysin vapaita - hakeutuvat hengittääkseen pintaan.
Valon siellä näkevät, happensa saavat - minulla on sormukseni kirjattuna rintaan.

Yön pimeyden alla voi olla hyvä olla.

Toiveensa toteen kai saattaa saada.

Vaan koskaan tietää ei voi, mitä voi kohtalo luoda.

Sitä totuutena toisinaan pidetään."