Nainen soittaa rumpuaan öisin
aina alas alisen porteille.
Istuu ikkunalaudalla avaruuden
ja kurkottelee hopeista kuuta.
Huulensa mustaa punalla keskiyön
kunniaksi messun tumman
ja antaa hiustensa kasvaa/
tavoitella juuriaan.

Juuretonna täällä maailmassa
silti kytköksissä kaikkeen
maagisen maailman musiikkiin,
entisistä elämistään löytää tulta:

Sitä samaa, joka palaa silmissään
ja sydämensä oikein sytyttää
tanssiin mitä tulisimmassa duurissa/
kehossaan villin naisen voima.

Kietoutuneena metsänpeittoon/
joka lämpöä sieluun suo
ei hän suinkaan ole eksyksissä
vaan kotonaan jumalaisen keskellä.
Vanhojen temppeleiden ympäröimänä
luontomme iänkaikkisilla poluilla
oman karmansa kantaja
ja taikansa kannattaja.

Vanha sielu, tuo nuori noita -
nähnyt jo aikoja muinaisia/
näkyjä ennen syntymänsä aikaa
niin suurella kaipuulla muistellut.
Elänyt monta elämää,
monen muodon kautta kasvanut:
niin kovin kauniina näkee maailman
sen kaiken kivunkin takaa.

Alas muinaisen alisen porteille
kas kantautuu tuo soitto rumpujen -

kuutamoaan katsoo nuori nainen
hymyillen, vinosti haaveilen
tässä ikielävässä
kaikkeudessa.