Talven ensi harha-askel
leikkaa syvän haavan sydämeen.
Jää keräytyy kehon
kierteisiin, luihin
kirjoittaa haamukivun -
sinetöi sanansa
hallaan ikkunassa,
jonka koristeiset karmit
ovat kestäneet painavien vuosien aikaa
ja nähneet monta tarinaa.

Keskellä metsää tuo talo -
muodoltaan aivan kuin sydän
ovensa avaa aina iltaisin -
kutsuu sisälle sieluunsa.
Kamiinan eteen kokoontumaan,
odotellen edelleen niin henkiä,
kuin hahmoja.
Pitää yllä talvesta toivoa.
Karttaa keväistä purkulupaansa
niin uneliaana, unohdettuna.

Petollisen kylmät kuukaudet
jättävät jälkeensä salaisuuksia.
Lumi laskeutuu, luistelee -
koristelee kamaran
ja pian käännämme katseemme tulevaan.
Tapaammeko rakkauden vuodenvaihteessa
vai jätämmekö jälkeemme vain tyhjän tilan?

Uskoako kohtaloon, toivoon ja karmaan
matkalla yli tämän valkoisen ajan