Kai kerroin taiasta, jonka kerran kohtasin
jo päivän mentyä nukkumaan
aurinko silloin laski viimeiset sätehensä
kuin hautaansa vetiseen lankeaisi
valoansa loistamaan

En väsymystä tuntenut iltana tuona -
ei minua veli uni kutsunut luokseen -
savukkeen sytytin, vei rannalle kulkuni¨-
liekö kaiken tämän silloin tein hänen vuokseen.
 

Liekö kaiken tein hänen vuokseen, olennon suloisen
kas jonka kuulin itkun, virren valittavan -
kaikuvan surun laulun, eksyin katseeseen -
hukuin hetkelliseen harhaan, vailla tietä turvan maille.
Kas katseessa olentoparan kuvastuivat
kaikki maailman mustimmat kyyneleet ja halut -
joet ja järvet, ja niiden kertojat - merten aallot kohoavat -
kuuluivat Atlantiksen sadut.

Olen kokenut kohtalon katseen ja karmani kohdannut,
lukenut korteista kohtaloni,
tiennyt hyvin niiden tummemman puolen
ja ollut orjana onnettoman, lyhyen onneni
vaan mitä maallinen minä saattaisi tietää - 
seireenin laulusta mitä kertoisin,
kun vain surua hänestä sydämeni sai sietää
muistoksi laulun tämän sinulle laulelin.

 
Koska kuin onneton mahtaa hän ollakaan,
joka iäti tuomittu on merta kulkemaan.

Kuinka kyynelistään yhtäaikaa nähdä saattoi
pyhimyksen, pedon sekä madonnan.