Eräänä iltana mieleni jo sulkeutuessa
avasin puutarhaan päin olevat ikkunani
ja pihamaan liikkeen joukosta näin hahmon,
huomasin sinun haamusi.
 
Jo aikakausia ja vuosia
oli kulunut sinun lähdöstäsi
vaan sinä iltana saavuit takaisin mieleeni
satojen rikkeidesi ja rakkautesi säestämänä.
 
Olen tavannut tuhansia eri naisia.
Uinut heidän helmoissaan ja myös he
ovat usein saapuneet minun uniini.
 
Vaan sinä ja hieno muotosi -
varsin viktoriaaninen
ovat jättäneet elämääni aukon.
Eikä täyttää sellaista liene kukaan voi
mikä on jo kerran ollut sinun.
 
Sydämessäsi piileksi pohjaton tyhjyys,
kuin mariaanien hauta,
jota uteliaisuus tyydytti ja täytti.
 
Olin kerran tuntenut ihollani sen sykkeet
ja monet virret laulanut kanssasi.'
 
Sinulle vartavasten.
 
Huultesi amorinkaaren syvyys
oli verrattavissa valtamereen,
ja niin mielessäni laskin niitä tunteja,
joina kosketin sinun huuliasi
vain kuullakseni niiltä sen pienen huokauksen
joka minulle muistutti veden laulua.
 
Kirjoissani olit vain kuva, jo kellastunut
vaan oli se kuva siellä vain minua varten
ja lukiessani sanojasi paperilta
oli kuin olisin ihollasi ollut
vasten tuota alastonta
nyt jo iätöntä kylmyyttä.
 
 
Oi Mathilde, miksi piinaat minua nyt
kun on yö jo syönyt kupeittesi kauneuden?
 
Kun kohta talvi on peittävä kotisi.
 
(Nyt kun lehdet koristelevat sen pinnan
ja pian tuulet lakaisevat sen maan.)