Yö pakenee valoa taivaanrantaan
maan ottaessaan valtaansa tulevan päivän tuomion. 
Lavan eteen keräytyvä kansa sekä ihailee, 
että halveksuu 
narrina pitämäänsä hirtettyä hämärää.

Ja kiroukseni hymyilee tyhjässä sylissäni -
lastansa rattaissa keinuttavat aaveet
kulkeutuneina tuonen syvyyksistä laulavat
uusiksi merenneitojen rantautuneet luut.

Ja untahan se näkee: ihmiskunta, ei unelmoi
tiedon kultaisista puista, kuiden kierrosta kirjoita 
jotakin legendaarista
joka löydetään papyruksista,
savilaatoista.

Langennut huominen on vasta usean askeleen päässä
ja yö pakenee valoa taivaanrantaan.

Uudella päivällä on yllään karnevaalinaamio.

Kaipa surustakin saa juhlia aikaan.