Kulkevat yllä maan tarut, kaikki nuo elävät ja kuolleet.

Hiljaset kaiholinnut, kuoroissaan ääneti laulavat aaveet.

Eilisen haaveet tänään minut hylänneet
mistä te mahdattekaan haaveilla huomenna?
Mahdollista onko kellosta viisaiden varastaa
kylliiksi aikaa, joka hauraankin armahtaa:
rakentaa sen rattaiden pronssinen mekanismi
syvälle rintalautojensa alle,
josta kuuluisivat vuodet mieleeni,
joka käy sokeana maailmalle.

Olen painunut muistojemme taakse/
aaltojen muinaisten alle kävin nukkumaan -
maalannut itseni kanvaasin kuvaksi
kuviolliseksi tai mustaksi siksi,
ettei tarvitisisi enää pahemmin turtua.
En tiedä onko opittua tietoa, vai kuultua
että hiljaisetkin tuulet kaipaavat lentää.
Itseään pakoon saattaako entää
ennen onnellista päätöstä, saati maailmanloppua?

Sisälläni siivettömien enkeleiden kvartetti
laskee syntinsä todeksi ja lankeaa.

Aika kulkee, rattaa pyörivät - tarun kellotar toivoisi
aikaa totuudenvalkeaa.