ja yön hämäristä saapuvat ne sanat ja varjot,
jotka todellakin jättävät mieleen merkin

vaan joita tunnistaa en silmistäsi saata.

 

Katse satoi outoina kivun aaltoina

hennolle iholle, joka ennen valoa rakasti ja kaiho

kaikkea kuollutta kohtaan

kauniisti koristeli lihani -

 

luuni nauroivat.

 

Itsehän rakensin sellini valmiiksi,

rakastaen sen ruosteisia kehikoita.

 

Olin vanginvartijani iltaisin, 

sen orpo vanki päivänvalolla.

 

Ei tuo talo liialla ilolla pilattu ollut,

mutta ainakin se oli linna.

 

Ennen, kuin sinä rakastit minua

olin kummajainen - olin prinsessa.

 

Josta sinä peilikuvaksesi loihdit

kuningattaren kuoleman.

Ja vaikka katosit aamunkoitteessa

niin ei tunnu tuo kruunu katala 

irroittavan otettaan kutreistani -

jotka jo käärmeinä tunnen ihollani.

 

Surevat minua nuokin kirotut madot

mainion manalan.

 

Lie tämän portinvartijan lahjon

Katse kun tämä on kaihoava.

Niin se miehetkin sotilaiksi kivittää -

kas näinhän he ikuisia ovat.

 

Ja vielä joku haluaa viedä pääni:

 

Mieleni kai katosi jo vuosia sitten

sen viimeisen syntini matkaan

kun sinä loit minut:

 

Valottoman majakan.

 

Medusan.