Jokaisessa elämässä ja epäelämässä niiden välillä, 
on keinotekoinen todellisuus, jossa kasvetaan, kehitytään -
asetutaan silkkiin makaamaan toukkien lailla,
jotta voisimme kasvaa perhosiksi:
kas kun kukkaset ovat kovin pinnallisia
ja siivettä on mahdoton muuttaa maisemaa - 
piti sitten paeta, lähteä saalistamaan onnea
tai kaunistaa postikortin kantta.

Elämä on lyhyt ja unitila perhosen pitkä,
jolla varmistetaan kesä tuleva.
Ethän siis revi irti sieluani
tai kadehdi siipieni pilkettä.

Kuolevaisia kun ovat kaikki lopulta -
maa vastaanottavainen uudelle mullalle.
Saa minut uusille tuulille asettumaan
maailman jatkuva loputtomuus, 
ja elämän lopullisuus, uusiokierto niin monissa muodoissa
kuin on olemassa monta kosmosta.