Yksinäisyyteni on "sulaa hulluutta".

Minä olen yksin, kuin liekkeihin sidottava nukke.

Minä olen yksin - olenhan siis hullu.

Pitäisikö tästäkin tehdä muka oikeaa taidetta?


Ja kun kaikista muistoistani kipeimmät ja kauneimmat
niin muihin yksilöihin sekoittuvat.

Minä olin yksin, olin rikkinäinen nukke. 
Minä makasin yksin - kaiken toisille filmeille.

Joku varasti silmieni ilon,
toinen suudelmani.

Joku rakasti kerran minua.
Ja minä kerran jotakin 

Hulluhan minä olin ja oli niin sulaa hulluutta.

Kaivata vierelleni jotakin "pysyvää",
uudelleen langeta.
 
Tietäisinpä itse, olenko vain uudelleen palava
uuden illan koittaessa koittaako myös rovioni?
 
Niin hassua se on, kuinka rakastankaan eloa
ja silti kuolemakaan ei peloita minua
yhtä paljon, kuin..