Taas sataa.
Luonto kasvattaa kauniita antimiaan
ja minä antaudun itsereflektion pariin -
laajennan käsityskantaani elämästä
enkä tunnekaan itseäni pieneksi
vieraan universumin edessä.
 
Uskon oman itseni evoluutioon.
Kuten aranea, minäkin molttaudun:
kasvan ulos vanhasta, liian ahtaasta nahastani.
Kasvan ja vahvistun. 
Kehrään seittiä.
 
Katson tätä viikkojen päästä loppuunsa kuolevaa kesää
aistien syksyn hiljaisen kalman jo ilmassa.
Taas sataa ja toisinaan haaveilen
uhritulien poltosta/tanssia sateessa.
Laulaa loitsuni.
 
Minä rakennan mieleeni mausoleumin
pimeneville päiville
ja tummemmille ajatuksille 
tulla.
 
Kosketan sydämeni syvintä kohtaa
"kasva rauhassa, rakas", kuiskaan.
 
Jossakin päivä häviää
jälleen uuteen iltaan.